Koti on iloton, hiljainen ja autio. Ei kuulu enää tassujen rapinaa lattialla. Hyvästejä olemme jättäneet jo pidempään, mutta eilen jätettiin ne lopulliset. Mokoma on poissa ja kotimme kissaton. Huomenna haemme tuhkat. Olen miettinyt, että ripottelen ne seuraavalla reissulla Kerimäen metsään. Niiden koivujen alle, missä kasvaa keväisin valtoimenaan valkovuokkoja. Siellä voin muistella Mokomaa.
Tässä on sen verran sulateltavaa, etten kirjaile enempää. Palailen, jahka elämä on jotenkin raiteillaan. Kaivelin ja katselin vanhoja valokuvia. Tässä vuoden 2011 kuvassa Mokoma katselee ulos ikkunasta.
2 kommenttia:
Oih, suru! Karvaiset perheenjäsenet on niin rakkaita ja se luopumisen tuska on riipivä. Halaus!
Kiitos ihana Thilda. Tuota juuri tarvitsin!
Lähetä kommentti