Kolme vuodenaikaa

 

Raskaan työviikon jälkeen vietän tässä ykkösvapaata rennosti. Lepuutan koipiani ja mieltä, että jaksan jatkaa talvilomaan saakka. Siellä se loppuviikosta häämöttää. Sen verran piipahdin aiemmin kaupungilla, että hain sushia ja pienen pullon skumppaa. On vasta iltavuoroon meno, joten aion nautiskella vähän.

Kameran kanssa en ole sattuneesta syystä ennättänyt pyörähtelemään, joten kaivelin kuvituskuvat muistojen uumenista. Nämä ovat vuosien 2015 - 2016 valokuvia Parikkalasta. Asuin silloin siellä Mokoman kanssa puolisen vuotta työkuvioiden takia. Puolison kanssa treffailtiin aina yhteisillä vapailla. Yleensä Parikkalassa, ettei meidän tarvinnut lähteä kissun kanssa julkiseen liikenteeseen matkailemaan.

Muistan muuttaneeni Parikkalaan marraskuun harmaudessa. Mieli oli aika apea, vaikka uudessa työpaikassa aloittaminen innostavalta tuntuikin. Järvimaisemat veivät heti ensinäkemältä sydämeni. Rantaraittia pitkin kuljin töihin ja rantoja koluten vietin kaiken vapaa-aikani. Jopa työpaikan ikkunasta saatoin toisinaan katsella valkopäisten aaltojen liikehdintää. Kuvien joukossa on otos äitini kissasta, joka kävi luonani kerran kyläilemässä. Mokoma ei moisesta yli-innokkaasta vieraasta ilahtunut yhtään, vaan pujahti heti peiton alle maate. Sieltä se sitten ilmaantui, kun vieraat olivat jo kotimatkalle lähteneet.

Muutin Parikkalaan patjan, peiton ja tyynyn kanssa. Työsopimus oli alunperin vain vuoden loppuun. Siihen kun päästiin, niin minulle tarjottiin jatkosopimusta kesäkuun alkuun. Silloin päätin satsata hieman sisustukseen. Sain anoppilasta tummanvihreän vuodesohvan lainaan, mikä oli melkoista luksusta. Hankin olohuoneeseen valkoisen Anno-villamaton ja Kartellin Componibili-säilytyskalusteen, jonka päälle sain laitettua pöytälampun. Näin mukavasti elelin kesään. Silloin sain työtä omalta paikkakunnalta ja pääsin muutamaan kotiin. Ihan hyvä niin. Ties vaikka eläisimme kahta paikkakuntaa vieläkin.

Tällaisia menneisyysmuisteloita tarjolla tänään, ensi kerralla on sitten luvassa jotain ihan muuta. Parikkalan ohi olen ajanut näiden vuosien aikana tasan yhden kerran, mutta haaveena on vielä päästä katsastamaan ja koluamaan tutut rantamaisemat. Jospa vaikka tänä kesänä tulisi lähdettyä.

Eteisen jakkara

Hei taas. Kirjoittelen täällä iltapäiväkahvien merkeissä. Juon yleensä kahvia vain kerran päivässä. Heti herättyäni. Iltapäiväkahvi on minulle ylellisyyttä. Kerimäellä rakastetaan kahvittelua erityisen paljon. Kahvipannu tuntuu olevan siellä kuumana koko ajan. Perinteisten aamu-, päivä- ja iltakahvien lisäksi voidaan juoda tarvittaessa välikahvit. Joskus keitetään jopa salakahvit. Sen merkitys on jäänyt minullekin salaiseksi. Eikä Kerimäellä kahvittelu ole mitään ilman notkuvaa pullasta notkuvaa pitopöytää. Kahvittelujen lisäksi on toki normaalit ateriat. Voitte kuvitella, missä ähkyssä siellä eletään. Siitä huolimatta kaipaan maalle. Lähimetsään tarpomaan ja laiturin nokkaan tuulen riepotteltavana istumaan. Illan päätteeksi parasta hupia maalla on rojahtaa lämpimän leivinuunin viereen kiikkustuoliin.

Hankin syksyllä eteiseen Alvar Aallon suunnitteleman 60-jakkaran. Meillä on eteisessä nojatuoli kenkien laittamista varten, mutta jos lähtijöitä on usempia, niin tuolille pääsyä jonotetaan. Jakkaran virkaa on aiemmin ajanut Habitatin muovinen Tam Tam -jakkara, jossa on istuimen sisällä tilaa hatuille ja hanskoille. Istumaan en siihen ole kovin usein uskaltautunut, on se sen verran kiikerä pyydys, etenkin kenkiä jalkaan ährätessä. Nyt on eri tukeva jakkara alla. Se toimii myös lisäistuimena keittiössä, jos on enemmän vieraita. Seuraava suurempi hankinta tuleekin sitten olemaan sohva. Entisestä napsahti joku jousi jo poikki. Korjasimme sen itse, mutta näinköhän tuo enää kovin pitkäikäinen kapistus on. 

Olin perjantaina aika stressaantunut käpy. Työkaveri halusi päästä ystävänpäivämenoihin, joten olin luvannut tehdä hänen iltavuoronsa. Päivä ennen vuoroa huomasin, että yksi työntekijöistä oli sairastunut. Kyttäsin vähän väliä puhelimesta, että saadaanko siihen tekijää. Mietin jo, että millä särkylääkecoctaililla runkoni pysyy kasassa, jos vajaalla miehityksellä mennään. Viime hetkellä ennen vuoron alkua saimme tiimin täyteen - ja kaikki meni lopulta hyvin. Onneksi aloitin tuon jälkeen peräti neljän päivän vapaat. Olen viettänyt sen jälkeen niin ihania päiviä, että stressiajatukset ovat hälvenneet mielestä. 

Valoisan ajan pidentyminen on ihanaa. Paitsi nukkumisen kannalta. Uneni on nykyään aamulla hyvinkin katkonaista. Yritin googletella unimaskeja. Toiveena on löytää maski, joka on tarpeeksi suuri ja kunnolla pimentävä. Kiinnitys saisi olla napakka. Eikä nätti ulkomuoto olisi pahitteeksi. Mielessäni on joku kiva kuosi. Kukkia vaikka. Mistähän löytäisin sopivan? Saa antaa vinkkejä, otan mielelläni vastaan.

Laiskotellen

 

On vapaapäivä, mutta en ole saanut oikein mitään aikaiseksi. Aamukahvin kävin juomassa sohvalla, sitten palasin takaisin peiton alle sänkyyn. Kai on soveliasta viettää koko päivä sängyssä maaten? 

Laskin äsken kalenterista, että talviloma alkaa noin kahden viikon päästä. Aiemmin loma on ollut saavuttamaton mytty jossain hamassa tulevaisuudessa. Nyt huomaan, että sehän lähestyykin hiljalleen. Ehkä tässä vaiheessa talvea alkaa tuntua siltä, että joutilaisuus ei tekisi ollenkaan pahaa. Lomaa varten mielessäni ovat kiireettömät kävelyreissut sinne, minne nenä näyttää sekä maailman menon tarkkailu korituolista käsin. Vieläköhän löytäisin talvilomalleni jostain pulkkamäen?

Iloa arkeen. Kuten huomaatte, kalenterini on tänäkin vuonna varsin piristävä tapaus. Löysin siihen vielä Tigerista samansävyisen mustekynän, jonka päässä on jättimäinen "jalokivi". Puolisoni kyseenalaisti ikäni ostoksen nähtyään, mutta minun mielestäni tuo kynä on justiinsa passeli. Kuin piste i:n päällä.

Sen verran nousin kirjoittamisen lomasta sängystä ylös, että kävin katsomassa ikkunasta auringonvalon matkaa lähiympäristössä. Auringossa koko tienoo näytti huomattavasti kauniimmalta. Ei minulla muuta tällä kertaa. Oikein hyvää ystävänpäivää kaikille. Juhlikaa. Nauttikaa. Iloitkaa!

Lehtivihreää

 

Kakkosmakuuhuoneen sängyn yläpuolinen seinä on ollut paljaana viisi vuotta. Tuijottelin sitä aina välillä ja mietin, että mikä siihen passaisi. Ihastuin Helsingin reissulla Kustaa Saksin suunnittelemaan Artekin julisteeseen. Juliste on suuri kuin lakana. Pelkkä juliste on hintava, ja siihen olisi pitänyt hankkia vielä suuri kehys. Päädyin lopulta tilaamaan Plywood Printin alennusmyynnistä vanerisen julisteen, jossa on yksinkertainen männynkäkkyrä. Paljaan seinän dilemma on nyt ratkaistu. Toimii, tykkään.

Villasukkakokoelmani on karttunut syksyn ja talven aikana. Kirpputorikierroksilta olen poiminut mukaani monta mukavaa, syksyisen sävyistä paria. Nämä tummanvihreät kurki-aiheiset ovat anopin puikoista peräisin. Sain ne jouluna lahjaksi - ja olen käyttänyt niitä lähes päivittäin siitä lähtien.

Aloitin loppuviikosta uuden jumppaharrastuksen. Pakon sanelemana. Selkäni on ruvennut väsymään ja lonkankoukistajat kipuilevat jälleen. Parin vuoden takaiset kipuiluoireet ovat ruvenneet tekemään paluuta elämääni. Päivittäinen jumppahetki tulee tarpeeseen. Parhaimpina päivinä treenaan kahdesti. 

Tänään vietin vapaapäivää. Tehokkaasti vietinkin. Aamukahvin jälkeen hoidin välttämättömiä menoja kaupungilla. Sitten siivosin kodin. Loppupäivän rojotin sohvalla katsellen Lehmän vuosi -sarjaa sekä Aki Kaurismäen leffoja. Maaseudun maisemat, kylämeininki ja nostalgia vetosivat minuun. Huomisen vapaapäivän vietän töissä. Aion tienata rahat Museokorttiin. Kulttuurivuosi täältä tullaan!

Runebergin tunnelmaa

 

Kotona on tapahtunut muutamia pieniä muutoksia sitten viime näkemän. Makuuhuoneessa jo vuosia ilahduttanut peikonlehti otti ja kuoli. Lehdet kellastuivat yksi kerrallaan ja putoilivat syyssateiden mukana. Ehkä syksy masensi senkin. Lopulta päätin marssia kukkakauppaan ja etsiä sieltä uuden ystävän. Samalla reissulla löysin muratin, jonka lehvät kieputin roikkumaan ikkunan amppeliin. 

Radiosta päädyin luopumaan kokonaan. Vuosien haaveilun jälkeen hankin tilalle bluetooth-kaiuttimen. Levysoitinta minä oikeastaan himoitsin, mutta se hankinta olisi tullut kaikkineen kalliimmaksi. Musiikkia on tullut kuunneltua jo nyt enemmän kuin radiota koskaan. Musiikin tahtiin olen ruvennut itseäni liikuttamaankin. Joskus heilun lähes tunnin pimeässä huoneessa hiki päässä kuin heikkopäinen. Joku tietämätön saattaisi sitä liikuntaa tanssiksikin nimittää. Itse en menisi luokittelussa niin pitkälle. Niin tai näin. Endorfiinien virtaaminen on aina mukavaa. Sen jälkeen minulla on hyvä mieli loppuillan.

Elin luulossa, että jättäisin kameran pysyvästi kaappiin ja päivittäisin blogia kännykkäkameran kuvin. Testailin kuvaamista molemmilla kameroilla. Onhan se nyt kuitenkin vaan niin, että että aito kamera pysyy käsissäni paremmin. Jälkikin on laatuisampaa. Lainasin puolison läppäriä, että sain valokuvat ladattua. Harkitsin hetken aikaa oman läppärin hankkimista, mutta sitten päätimme puolison kanssa läppärin jakamisesta. Hänellä kun on vapaa-ajan läppärin lisäksi toinen kone opintoja varten.

Aloitin eilen Netflixiltä minisarjan Ripley. Alkuun mustavalkoisuus oli outoa, mutta innostuin nopeasti nauttimaan kauniista kuvauksesta. Jokainen ruutu tuntui omalta, kauniilta taideteokseltaan. Myönnetään, että sarjan juoni jäi minulta jokseenkin visuaalisen nautinnon varjoon. Nyt haaveissani on matka Italian aurinkoon. Toinen viikkoni ilo oli ikisuosikki elokuvista: The Great Gatsby.

Nyt teen niin, että pistän päiväkahvin tulille ja käyn maistelemaan konditoriasta hakemaani torttua.

Uusia alkuja

Blogini päättyi viime syksynä jonkin sortin uupumukseen. Tunsin, ettei minulla ollut enää kerrassaan mitään annettavaa. Hautasin kameran kaappiin mekkopinon alimmaiseksi, lahjoitin läppärivanhuksen hyväntekeväisyyteen ja unohdin blogimaailman tyystin. Nyt olen miettinyt paluuta, uutta alkua ilman paineita. Estetiikka viehättää minua edelleen ja tallennan yhä kauneutta talteen. Olen teettänyt viime aikoina vanhoja valokuviani kirjoiksi. Muistokirjojen ääreen on ollut suorastaan ilo käpertyä.

Tunnen jo kevään. On kuin heräisin hiljalleen pitkästä, syvästä talviunesta. Syksystä tuli huomattavasti kuormittavampi kuin olisin voinut kuvitellakaan. Töissä tapahtui stressaavia asioita, jotka koettelivat koko työyhteisön jaksamista. Naputtelin mielessäni irtisanoutumiskirjettä harva se päivä, mutta ei minulla ollut jaksamista tarttua toimeen. Jos jotain hyvää, niin hitsauduimme työporukkana tiiviimmin yhteen. Puhkuimme ja puhalsimme yhteen hiileen auttaen toinen toistamme. Käänne parempaan tuli joulun tienoilla ja työelämä lähti taas rullaamaan painollaan. Enää töihin lähteminen ei ahdista. 

Joulun vietin tällä kertaa yövuoroissa valvoen. Puoliso nautti sukujoulusta maaseudulla, kun minä huiskasin menemään töissä. Yövuorojen välissä ostin itselleni ja puolisolleni joululahjaksi matkaliput Helsinkiin. Yllätin puolison. Olin löytänyt Airbnb-sivuilta sympaattisen yksiön Kampista. Ihastuin kovasti sen kimaltavaan kattokruunuun, vanhoihin komeroihin, puisiin lattioihin ja valtavaan erkkeri-ikkunaan. 

Suuntasimme talviseen Helsinkiin heti vuodenvaihteen jälkeen nauttimaan ulkoilusta ja Ateneumin loistavasta Gothic Modern-taidenäyttelystä. Valitsemani majapaikka oli tosiaan pieni ja söpö. Aina kylpyhuonetta myöten. Pienempää en ole kuunaan nähnyt - enkä toivottavasti tule koskaan näkemäänkään. Suihkuun ahtautuminen kävi nimittäin suorastaan työstä.