Kesäloma on ohi ja aloitan työt illalla. Olen kipuillut sitä enemmän ja vähemmän koko viikonlopun ajan. Miehen veljen vaimo toivoi meitä maalle. Oli onni, että pääsimme lähtemään. Sain ajateltua muutakin kuin loman loppumista. Nukuin myös paremmin kuin aikoihin. Maaseudun rauha sopii minulle.
Viimeinen valokuva on lauantai-illalta. Lähdin yksin yöuinnille ja nautin lämpimästä vedestä. Seisoin kameran kanssa vyötäröä myöten vedessä ja valokuvasin hiljakseen soljuvia aaltoja iltahämärässä. Taivas kajasti kauniin vaaleanpunaisena. Noita hetkiä tulen muistelemaan marraskuun räntäsateessa.
Kerimäellä maistoin monia hyviä makuja. Erityisesti nautin paistetuista kantarelleista voileivän päällä. Niin yksinkertaista, mutta vastustamattoman hyvää. Apen savustama lohi on myös aina täydellistä. Eikä anopin jälkiruoaksi laittama mansikoin ja mustikoin koristeltu kermakakkukaan hapantumaan jäänyt.
Jo matkalla Kerimäelle huomasin, että kesä on ottanut parissa viikossa melkoisen harppauksen elokuun tunnelmia kohti. Viljapellot kellastuvat silmissä ja pihlajanmarjat punertavat. Anoppilan pihan auringonkukkapellossa avautui sunnuntaina ensimmäinen kukka. Tunsin itseni onnekkaaksi, kun huomasin sen viimeisellä kukkarivillä, piiloutuneena pidempien kukkavarsien taakse. Kameran objektiivi oikutteli siinä vaiheessa - ja pelkäsin jo, että minulta jää valokuvaamatta koko auringonkukka.
Sunnuntaiaamuna maalla satoi kaatamalla vettä. Lueskelin aikani kuluksi kammarin sängyssä Hesaria. Huomasin artikkelin painonpudotuksesta ja ymmärsin, että olisi pitänyt jättää aiheesta kirjoittaminen edellisessä postauksessa väliin. Aihe ei ole enää tätä päivää. Olen pahoillani, en aio palata siihen toiste. Taidan myös muokata tuota aiempaa postaustani ja karsia siitä turhat rönsyt pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti